Kuolleista ja elävistä

Kuinka kauan kuolleet saavat vaikuttaa näkyvästi elämäämme? Onko oikea ja sallittu suruaika kirjoissa mainittu yksi vuosi? Mitäs sitten kun vuosi ei riitä? Kun kuolleet tulevat ja vaikuttavat elämään vielä senkin jälkeen. Onko niin, että sitten sen pitää tapahtua kaikessa hiljaisuudessa eikä sillä saa "kiusata" enää läheisiä ja tuttavia?
On kovin vaikea saada ketään ymmärtämään miltä tuntuu kun menettää lapsen, ehkä vielä vaikeampaa käsittää on, jos on menettänyt kaksi lasta. Itse olen sen asian suhteen luovuttanut. Ei ole minun missioni selittää selittämätöntä. Minulle riittää, että joudun elämään asian kanssa ja ajattelen, että muille riittää se, että he tietävät tämän ja asia saattaa "välillä" vaikuttaa tekemisiini. Luulin, että tämä totuudessa on tarpeeksi tietoa ihmisille.
Mutta jälleen kerran olin väärässä.
Siskoni sai pienen tyttövauvan. Se on hyvä asia. Erittäin hienoa ja kaunista. Kaiken jälkeen olen onnelinen hänen ja hänen avomiehensä puolesta. Miksi en olisi?
Ennen lapsen syntymää minulta pyydettiin lapselle tarvikkeita, vaunuja, sängyä, kantoreppua, pakkaspussia, lampaantaljaa yms. Annoin ne lainaksi. Ne ovat kuitenkin suht isoja hankintoja ja enkä itse niitä tarvitse. Ihan vaan selvennykseksi, kyseessä ei ole siskoni ensimmäinen lapsi, vaan kolmas. Joten ihan puhtaalta pöydältä ei sielläkään aloitettu.
Mutta, mutta...
Vauvan syntymän jälkeen minulta pyydettiin myös vauvalle vaatteita. Minulla on jäljellä vauvan vaatteista ne jotka olen erityisesti säästänyt. Ne joissa on jotain erityistä - hieman parempilaatuisia, muistoja herättäviä tai ehkä jonkun itsensä tekemiä.
Noin 80 % vaatteista olen laittanut eteenpäin ja ennen kuin laitoin vaatteet kiertoon kysyin siskoni mielipidettä. Hän sanoi, että "anna mennä vaan". Nyt siis minun olisi pitänyt luopua niistä vaatteista, jotka olin säästänyt ja joiden kaiken järjen olisi pitänyt mennä seuraavaksi, vuosi sitten kuolleelle, tyttärelleni.
Luonteen heikkotta kai, kun en suostunut. Ajattelin, että en halua nähdä näin läheistä pienokaista vaatteissa, jotka olin ajattelut aivan johonkin muuhun. Vaatteissa, joilla oli ja on minulle jotain merkitystä.
Miten vaatteilla voi olla jotain tunnearvoa, mutta näin kohdallani vain on. Tavarat on tavaroita, mutta vaatteet ovat vaikeampi juttu. Mietin, että on helpompaa kaikille, kun tämän osalta saa aloittaa puhtaalta pöydältä. Kuvittelin, että asia on sillä selvä.
Mutta, kun tulimme Italiasta, olivat vaatteet hävinneet komerostamme. Pöydällä oli vain lappu, että vaatteet on otettu. Siis vastoin pyyntöäni ja kysymättä kotiini oli menty ja haettu vaatteet - ilman keskustelua, ilman kysymättä, että sopiiko asia minulle. Selvennykseksi, että siskoni ei ollut itse vaatteita hakenut, vaan asialla oli toinen sukulaiseni.
Läheisteni mielestä kyseessä oli vanhat vauvanvaatteet eivätkä mitkään kuolleen vauvani vaatteet. Ehkäpä näin on jollain logiikalle, kuollut lapsenihan ei koskaan sisarustensa vanhoja vaateita saanut päällensä, jostain kumman syystä...
Minun on vaikea hyväksyä ajatusketjua, jonka mukaan siskoni vauvan syntymä, saisi aikaan sen, että minun menetykseni ei enää saa vaikuttaa käytöökseeni. Asiahan ilmaistiin minulle siten, että "miten voin olla antamatta vaatteita niitä tarvitsevalle vauvalle".
En tiedä, jotenkin kuvittelin, että minullakin on jotain sanottavaa asiaan, kyseessä oli kuitenkin minun lasteni vanhat vaatteet. Mutta lopputulos on nyt se, että minä olen itsekäs ilkimys, joka aiheutan käsittämättömällä käytökselläni mielipahaa läheisilleni. Minä, kun lievästi sanoen suutuin asiasta enkä pystynyt pitämään kiukkuani sisälläni.
Nyt eletään sitten sen totuuden kanssa, että minä olen käytökselläni loukannut ihmisiä ja minun pitäisi tekoani (=suuttumistani) katua. Eli siitä lähdetään. Selittämättömät ovat ihmisluonteen kiemurat ;-)